Osa 6: Mielin määrin teetä ja tupakkaa

Osa 6: Mielin määrin teetä ja tupakkaa

#nautintoaineet #päihteet #kahvi #tee #tupakka #alkoholi #kulutus

Tee, kahvi, alkoholi ja tupakka ovat laillisia ja arkisia nautintoaineita niin Suomessa kuin Japanissakin. Mutta millaisia eroja niiden kulutukseen liittyy? Tässä aiheesta kahvi- tai tupakkatauon mittainen teksti valintanne mukaan. Vai saisiko sittenkin olla teetä?

Kioton turistialueilla tarjotaan ilmaiseksi vihreää teetä. Yhden kojun kyljessä mainostetaan kahvikuppia 200 yenillä. Tilaan kahvin. Myyjä pyytää toisen avukseen. Kysymyksiä satelee: Kylmää vai kuumaa? Maitoa? Sokeria? Mukaan vai täällä? Aistin myyjien taholta lievää hätääntymistä, mutta saan tilattua maksettua kupposen ja toinen myyjistä painelee yläkertaan keittämään kahvit. Lopulta saan juomani, pikakahvijauheesta valmistetun kahvin tekeleen, mutta valinta kaduttaa, se ilmainen tee olisi varmasti ollut parempaa.

Olisi liioittelua väittää, ettei Japanissa ole kahvittelukulttuuria, mutta sellainen vastaava itseisarvo, joka Suomessa liitetään kahvin lipittämiseen ja tarjoamiseen, yhdistyy Japanissa ennemminkin vihreään teehen. Lähes joka ravintolassa (kuva 1) vihreä tee kuuluu ateriaan ja sitä tarjotaan asiakkaalle veloituksetta niin paljon kuin hän haluaa. Teehen liittyy paljon perinteitä ja kunnioitusta, tee on taidetta. Vihreä tee eli o-cha, suoraan käännettynä ’kunnioitettu tee’, esiintyy merkittävässä roolissa japanilaisissa teeseremonioissa. Seremoniassa tee valmistetaan sukupolvelta toiselle periytyvän taidon mukaan pienintä yksityiskohtaa myöden.

Kuva1. Opiskelijalounaallakin saa santsata vihreää teetä rajattomasti 

Teehen liittyy siis historiaa ja perinteitä, mutta kahvi (kohii) sen sijaan on muualta lainattua. Ero on luonnollinen, sillä teetä kasvatetaan Japanissa ja naapurivaltioissa Aasiassa, mutta kahvi tuodaan kauempaa. Myös kahvilat ovat ”tuontitavaraa”. Lukemattomat Starbuck’s, Holly’s ja Tully’s kahvilat toistavat hyvin amerikkalaista kahvilakulttuuria.

Suomi on tunnettu kahvin kulutuksestaan, tilastoissa olemme Alankomaiden jälkeen maailman toiseksi eniten kahvia juova kansa; jos uskomme Mirror-lehden tietoja kilogrammoissa mitattuna kahvia kuluu meillä lähes 13 kg/henkilö vuodessa. Japanissa sitä kuluu huomattavasti vähemmän: noin 3,4 kg vuodessa henkilöä kohden (lähde:  All Japan Coffee Association).

Teen ja kahvin kulutusta ei voi tietenkään verrata toisiinsa painomitoin. Teenjuonnissa japanilainen ”voittaa” suomalaisen kuluttamalla keskimäärin viisi kertaa enemmän teelehtiä vuodessa (1 kg vs. 200 g). Maailmanlaajuisessavertailussa ehkä hieman yllättäen Japani sijoittuu vasta yhdeksänneksi teenjuojamaaksi, jos kulutus suhteutetaan väkilukuun. Sekä kahvin että teen markkinoita ajatellen Japanin väkiluku kuitenkin ”nostaa” maan sijoitusta. Kahvin kokonaiskulutusta tarkasteltaessa Japani sijoittuu maailman neljänneksi eniten kahvia kuluttavaksi maaksi (USAn, Brasilian ja Saksan jälkeen) ja teen osalta kolmanneksi heti Kiinan ja Venäjän jälkeen.

Kuva2. Asahi-olutta

Japanissakaan ei toki tarvitse tyytyä huuhtomaan janoaan ja lievittämään levottomuuttaan teen tai kahvin voimin. Saisiko olla luumuviini/-likööri umeshua (10–15 %), riisiviini sakea (15–17 %), tai kenties jopa riisiviina shōchūa (25–35 %)? Olutta löytyy myös useamman paikallisen tuotemerkin alta: esimerkiksi Asahi (kuva 2), Yebisu, Kirin, Sapporo. Kampai eli kippis!

Alkoholinkulutuksen osalta uskottavan tilastotiedon esittäminen on monimutkaista muun muassa siksi että vaihtelevat verotuskäytännöt heijastuvat tuontimääriin, erityisesti Euroopassa, jossa ”viinanhakumatkat” ovat helppoja ja tullirajoitukset eivät ole heti vastassa. Mutta ehkä tilastot kykenevät kuitenkin antamaan suuntaviivoja siitä, miten japanilainen ja suomalainen alkoholinkulutus suhteutuvat toisiinsa.

Suomella on Japanissakin kyseenalainen maine maana, jossa alkoholia kuluu reilusti. Eipä sitä oikein voi kieltäkään. Japanilaisten oma alkoholinkulutus puolestaan on ”kaksitasoista”. Toisaalta japanilaiset eivät kestä alkoholia kovin paljon ja alkoholittomia juomavaihtoehtoja on baareissa hyvin tarjolla, ruokakaupoista löytyy minikokoisia oluita, mutta erityisesti japanilaisilla bisnesmiehillä on myös satunnaista taipumusta ”juoda itsensä pöydän alle” ja yritysmaailmassa harrastetaan kosteita illanviettoja ja yhteisiä juomisjuhlia. Kun pomo käskee juomaan, on vaikea kieltäytyä.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan puhtaaksi alkoholiksi muutettuna Suomessa alkoholia kulutetaan hieman alle 10 litraa vuodessa per asukas. Eniten Suomessa juodaan olutta, toiseksi eniten vahvoja, viiniä juodaan yhä vähemmän kuin edellä mainittuja.

OECD-maiden välillä tehty vertailu kertoo, että Japanissa puhtaaksi alkoholiksi muunnettuna alkoholin kokonaiskulutus on 7,3 litraa vuodessa henkilöä kohden. Kovin tuoretta tietoa japanilaisten alkoholimieltymyksistä ei tähän hätään löytynyt, mutta vuonna 2004 julkaistun WHO:n raportin mukaan Japanissa suosituin alkoholijuomien ryhmä olisi väkevät, olut toisena ja viini kolmantena. Jos kaduilla näkyvästä baarimainonnasta voi jotain päätellä, viski näyttäisi olevan yksi japanilaisten suosikkijuomista.

Baareista puheen ollen, baarin astuminen on kuin aikamatka vuoteen 2005. Muistaako joku vielä, kun illanvietosta kotiin palatessa vaatteisiin oli ehtinyt tarttua niin voimakas tupakankäry, että kostyymi oli eristettävä esim. parvekkeelle? Japanissa näin voi yhä käydä.

Kuva3. Tupakkaa automaatista

Tupakointi on tapa, johon Japanissa suhtaudutaan eri tavalla kuin mihin Suomessa on totuttu. Kadulla tupakointi on kiellettyä, mutta sen sijaan joissain sisätiloissa, kuten baareissa ja jopa ruokaravintoloissa käryttely on usein sallittua. Suomessa olemme tottuneet myös siihen, että tupakan myyntiä säädellään ja rajoitetaan voimakkaasti, viimeisimpänä muutoksena tupakkaa myydään vain ”tiskin alta”, eli esillä niitä ei myyjä saa enää pitää. Japanissa askinsa voi ostaa kadunkulman automaateista (kuva 3) siinä missä vesipullon.

Ja kyllähän se ero suhtautumisessa näkyy myös tilastoissa. Japanissa poltetaan vuodessa keskimäärin 1841 savuketta per henkilö, tupakoijia on miehistä 40 prosentti ja naisista noin 10 prosenttia. Suomessa savukkeita kuluu vuodessa 671 per henkilö, prosentuaalisesti tupakointi on jakaantunut naisten ja miesten välillä tasaisemmin. Suomalaismiehistä 28 prosenttia ja naisista 22 prosenttia tupakoi. (Lähde: Tobacco atlas)

Vaikka Japanissa tupakointi on jossain mielessä hyväksytympää kuin Suomessa, puhe terveydestä ja tupakoinnin paheellisuudesta on samaa. Japanilaiset tietävät haitoista ja tuntevat riskit. Tupakoinnin lopettamiseen suhtaudutaan samalla ylpeydellä kuin meillä Suomessa.

Lopuksi kunnioittavat terveiset yhdelle yli 50 tupakointivuoden jälkeen lopettaneelle.

*Tämän kirjoituksen taustalla soi Scandinavian Music Groupin Mustana, maidolla, kylmänä, kuumana ja kirjoittamista siivitti yksi cafe latte (tall size).

Osa 5: Koko kehon kulttuuria

Osa 5: Koko kehon kulttuuria

#keho #hyvinvointi #rentoutuminen #urheilu

Sotšin talviolympialaisten sijoitukset on laskettu ja mitalit juhlittu. Menestystä japanilaisille ja suomalaisille kertyi kisoissa lähes yhtä paljon, sillä mitalitaulukkoon maat sijoittuivat peräkkäin. Molemmat maat keräsivät mitalisijoja mm. alppilajeissa ja jäällä. Siinä missä suomalaisia ilahdutti pronssimitali miesten jääkiekosta, japanilaiset juhlivat miesten taitoluistelukultaa. Väitän, että nämä erilaiset tavat esiintyä jäällä kertovat suomalaisista ja japanilaisista enemmänkin – liikunnasta, kehosta ja hyvinvoinnin ylläpitämisestä.

Naispuolinen ystäväni Kiotossa kysyi, mitä ajattelen japanilaisista miehistä. Ensimmäinen ajatukseni liittyi miesten kokoon. Japanissa useimmat miehet ovat melko siroja, mitään kaksimetrisiä lihaskimppuja ei näy. Keskusteluamme sivukorvalla kuunnellut japanilaismies halusi kuitenkin korostaa, että kyllä Japanissakin miehet ovat voimakkaita. Varmasti, ainakin jos heitä vertaa hentoihin japanilaisnaisiin.

Pidän itseäni keskimittaisena ja muutenkin melko normaalikokoisena suomalaisnaisena. Kuitenkin Japanissa minulla on vaikeuksia ahtautua bussissa kahdenistuttavalle penkille jonkun viereen ja vaateostosten tekeminen on poikkeuksellisen hankalaa, sillä joko vaatteet puristavat käsivarsista tai lahkeista ja hihoista puuttuu mittaa ainakin viisi senttiä. Avuliaat – ja sirot –  myyjät kuitenkin haluavat aina, että asiakas sovittaa vaatetta, vaikka näen jo kaukaa, ettei isoinkaan tarjolla oleva koko voi mitenkään olla sopiva.

Anu Valtonen on tutkinut kokoon liittyviä kulttuuria merkityksiä ja ruumisnormistoa, jota tuotetaan myös palvelukohtaamisissa. Valtosen tutkimuksessa tarkastellaan pienuuden tuottamista ”normaalista” poikkeavana, mutta yhtä lailla suurikokoisuus tulee tuotetuksi arkisissa kohtaamisissa. Vääränkokoisuuden kokemus on itselleni uusi; sen myötä olenkin kiinnittänyt huomiota siihen, missä suhteellista kokoa tulee tuotetuksi.

Toki Japanissakin on erikokoisia ihmisiä, mutta esimerkiksi ylipainoisia ihmisiä on hyvin vähän. Osittain pientä kokoa ja ylipainoisten vähäistä määrää selittänee ruokavalio, annoskoot ja tietenkin perintötekijät.  Mutta jotenkin japanilaistenkin on silti pidettävä huolta kunnostaan. Japanilaisen sanonnan mukaan kehosta on pidettävä huolta, jotta pystyy tekemään töitä. Koska työ on pitkään ollut japanilaisessa yhteiskunnassa erityisen arvostettua, on työssä jaksaminen myös luonteva motivaatio itsestä huolehtimiseen. Mutta jos suurin osa päivästä vietetään töissä, miten japanilaiset ehtivät huolehtia itsestään? Suomessa kiireen ja stressin sanotaan lihottavan; suuri työmäärä liitetäänkin meillä yleensä huonoon yleiskuntoon.

Viime vuonna keskusteltiin paljon istumisen vaarallisuudesta. Useissa tutkimuksissa todettiin, että nykyihminen, erityisesti toimistotyöläinen, istuu liian suuren osan päivästään (ks. aiheesta esim. YLE uutinen 14.1.2013). Keskustelu sai myös minut miettimään omia työn tekemisen tapoja ja asentoja, joskin niitä on ollut melko vaikea muuttaa. Japanissa toimistotyötä tehdään paljon, varsinkin Tokio on varsinainen salariimanien muurahaispesä. Kiotossa yliopistolla hyödynnetään nykyteknologiaa tutkimustyössä, mutta uudet ja hienot laitteetkaan eivät toistaiseksi ole mullistaneet työn tekemisen asentoja.

Ilmeisesti japanilaiset eivät kuitenkaan saa töissä istumisesta tarpeekseen, sillä esimerkiksi julkisessa kylpylässä (sento) suihkut ovat niin matalalla, että peseytyminen tapahtuu pienellä jakkaralla istuen. Omat polvet ovat kaikessa japanilaisessa kyykistelyssä välillä kovilla, mutta paikallisilla – edes ikäihmisillä – ei ole mitään ongelmia ponnistaa ylös lattianrajasta. Oma kankeus lienee siis vain harjoituksen puutetta.

Välihuomautuksena kerrottakoon, että sento oli muutenkin kiinnostava kokemus hyvinvointia tuottavasta tilasta. Läpikotaisen itsensä kuuramisen jälkeen pääsi lillumaan lämpimään tai kylmään veteen ja niiden lisäksi sai kokeilla hassusti pistelevää sähkökylpyä. Kylpylässä oli jopa suomalaiselle riittävän lämmin ja kostea sauna, vaikka löylyä ei päässytkään heittämään. Sen sijaan pleksiseinän läpi sai katsella televisiota, tuolloin juuri olympialaisia.

Sento-kylpylässä ei kuitenkaan päässyt uimaan missään urheilumielessä. Uimahallin löytäminen Kiotosta on osoittautunut melko vaikeaksi, enkä vielä ole päässyt vettä kauhomaan. Kuntosaleja ja -keskuksia uima-altaineenkin toki on kaupungissa jonkin verran, mutta kuten Suomessakin, edellytetään niissä usein jäsenyyttä, jonka maksaminen on jo melkoinen sijoitus.

Kuva1. Viikonlopun jalkapallotreenit

Tavallisten ihmisten arkiliikuntaa ovat luonnollisesti pyöräily ja kävely. Suosittuina harrastuslajeina näyttäytyvät juokseminen ja lenkkeily. Urheiluliikkeissä, joita ei mitenkään valtavan paljon ole, näytetään myyvän pääasiassa juoksutarvikkeita. Kiotossa on myös useita urheilukenttiä, jotka täyttyvät varsinkin viikonloppuisin baseballin, tenniksen ja jalkapallon pelaajista (kuva1). Esimerkiksi keisarillisen puiston alueella on useampikin urheilukenttä, joilla etenkin nuoret pojat pelaavat eri lajeja. Toisaalta kovin monet muut lajit eivät ole julkisesti nähtäviä. Olosuhteet rajaavat talvilajit kiotolaisten harrastuksista, mutta muuten eri lajeja harrastettaneen täälläkin varsin monipuolisesti, ”ulkopuolisen” silmin urheilulajien kirjoa on oikeastaan aika vaikea arvioida. Perinteisiä talviurheilulajeja ei Kiotossa kuitenkaan juuri pääse harrastamaan. Liikuntaharrastusten olosuhteista kertoo se, että helmikuussa, samaan aikaan talviolympialaisten kanssa, Kiotossa juostiin maraton. Osallistujia kisassa oli yli 14 000.

Maratonista päästäänkin takaisin kilpaurheilun maailmaan. Japanissa on vältytty suurilta doping-kohuilta ja sitä pidettiin yhtenä Japanin valttikorttina Tokion kesäolympialaisten 2020 saamisen kannalta. Ihan putipuhtaita japanilaisetkaan eivät silti ole, muun muassa viime kesänä japanilaismaratoonari joutui kilpailukieltoon kiellettyjenaineiden käytön takia.

Suomessa dopingista on kohuttu niin kilpa- kuin kuntourheilunkin tiimoilta (ks. esim. Uusi Suomi 6.3.2014 ja HS 13.2.2014). Nuorisotutkimusseurassa on tutkittu dopingin käyttäjiä ja todettiin, että heidät voidaan ryhmitellä neljään käyttäjäryhmän ideaalityyppiin: 1) voimailijat ja harrasteliikkujat, joille aineiden käyttö yksi osa kurinalaista harjoittelua, 2) kehoprojektin toteuttajat, joille ulkonäköihanteiden tavoittelu on tärkeää (harrastekehonrakentajat ja ”rantaleijonat”), 3) ammatillisen pääoman kasvattajat (esim. fyysistä voimaa tarvitsevat turvallisuus- ja rakennusalan työntekijät sekä ulkonäköammatissa toimivat), 4) alamaailma ja rikolliset piirit. (ks. myös YLE uutinen 16.4.2012)

Japanissa en ole kohdannut kehonrakentajia, enkä perinteisiä sumo-painijoitakaan. Kansainvälisessä vyötärönmittavertailussa japanilaismiehet näyttäytyvät varsin solakoina. Japanilaisista ulkonäkoihanteista kertoo myös keskimääräinen painoindeksi, joka alle 60-vuotiaiden japanilaisnaisten osalta on jatkanut laskuaan, vaikka muualla maailmassa kehitys on ollut toisensuuntaista. Kun muu maailma lihoo, japanilaisnaiset laihtuvat. Painoindeksien kehitystä tarkasteltaessa jopa japanilaismiehet ovat keskimäärin ”kasvavassa iässä”. Silti laihuuden ihannointi ei ole täällä vain joku nuorten tyttöjen juttu, The Washington Post -lehden mukaan myös 70-vuotias japanilaisnainen, jonka painindeksi on 19.9, voi pitää itseään lihavana. Valitettavasti Japanissakin laihdutusintoilulla on kääntöpuolensa; laihuuden ihannointiin liittynee lähes erottamattomasti syömishäiriöiden ongelma – niin myös Japanissa (ks. esim. Pike & Borovoy 2004).

Japani on monestakin syystä turvalliselta tuntuva maa, yksi syy siihen lienee juuri tämä kokoasia. Päätä lyhyempiä japanilaismiehiä ei voi kuvailla ainakaan uhkaaviksi. Lihaksikkuus ei ehkä ole Japanissa ihannoitua, mutta on väitetty, että japanilaisnaisten ihannemies olisi keskimittaista japanilaismiestä pidempi. Tiedä häntä, täällä pieni on kaunista ja kauneus voimaa arvokkaampaa – ainakin perinteisessä japanilaisessa estetiikassa.

* tämän kirjoituksen laatimisen aikana on sekä lenkkeilty että tehty toivottamia vaateostosyrityksiä.