Osa 6: Mielin määrin teetä ja tupakkaa

Osa 6: Mielin määrin teetä ja tupakkaa

#nautintoaineet #päihteet #kahvi #tee #tupakka #alkoholi #kulutus

Tee, kahvi, alkoholi ja tupakka ovat laillisia ja arkisia nautintoaineita niin Suomessa kuin Japanissakin. Mutta millaisia eroja niiden kulutukseen liittyy? Tässä aiheesta kahvi- tai tupakkatauon mittainen teksti valintanne mukaan. Vai saisiko sittenkin olla teetä?

Kioton turistialueilla tarjotaan ilmaiseksi vihreää teetä. Yhden kojun kyljessä mainostetaan kahvikuppia 200 yenillä. Tilaan kahvin. Myyjä pyytää toisen avukseen. Kysymyksiä satelee: Kylmää vai kuumaa? Maitoa? Sokeria? Mukaan vai täällä? Aistin myyjien taholta lievää hätääntymistä, mutta saan tilattua maksettua kupposen ja toinen myyjistä painelee yläkertaan keittämään kahvit. Lopulta saan juomani, pikakahvijauheesta valmistetun kahvin tekeleen, mutta valinta kaduttaa, se ilmainen tee olisi varmasti ollut parempaa.

Olisi liioittelua väittää, ettei Japanissa ole kahvittelukulttuuria, mutta sellainen vastaava itseisarvo, joka Suomessa liitetään kahvin lipittämiseen ja tarjoamiseen, yhdistyy Japanissa ennemminkin vihreään teehen. Lähes joka ravintolassa (kuva 1) vihreä tee kuuluu ateriaan ja sitä tarjotaan asiakkaalle veloituksetta niin paljon kuin hän haluaa. Teehen liittyy paljon perinteitä ja kunnioitusta, tee on taidetta. Vihreä tee eli o-cha, suoraan käännettynä ’kunnioitettu tee’, esiintyy merkittävässä roolissa japanilaisissa teeseremonioissa. Seremoniassa tee valmistetaan sukupolvelta toiselle periytyvän taidon mukaan pienintä yksityiskohtaa myöden.

Kuva1. Opiskelijalounaallakin saa santsata vihreää teetä rajattomasti 

Teehen liittyy siis historiaa ja perinteitä, mutta kahvi (kohii) sen sijaan on muualta lainattua. Ero on luonnollinen, sillä teetä kasvatetaan Japanissa ja naapurivaltioissa Aasiassa, mutta kahvi tuodaan kauempaa. Myös kahvilat ovat ”tuontitavaraa”. Lukemattomat Starbuck’s, Holly’s ja Tully’s kahvilat toistavat hyvin amerikkalaista kahvilakulttuuria.

Suomi on tunnettu kahvin kulutuksestaan, tilastoissa olemme Alankomaiden jälkeen maailman toiseksi eniten kahvia juova kansa; jos uskomme Mirror-lehden tietoja kilogrammoissa mitattuna kahvia kuluu meillä lähes 13 kg/henkilö vuodessa. Japanissa sitä kuluu huomattavasti vähemmän: noin 3,4 kg vuodessa henkilöä kohden (lähde:  All Japan Coffee Association).

Teen ja kahvin kulutusta ei voi tietenkään verrata toisiinsa painomitoin. Teenjuonnissa japanilainen ”voittaa” suomalaisen kuluttamalla keskimäärin viisi kertaa enemmän teelehtiä vuodessa (1 kg vs. 200 g). Maailmanlaajuisessavertailussa ehkä hieman yllättäen Japani sijoittuu vasta yhdeksänneksi teenjuojamaaksi, jos kulutus suhteutetaan väkilukuun. Sekä kahvin että teen markkinoita ajatellen Japanin väkiluku kuitenkin ”nostaa” maan sijoitusta. Kahvin kokonaiskulutusta tarkasteltaessa Japani sijoittuu maailman neljänneksi eniten kahvia kuluttavaksi maaksi (USAn, Brasilian ja Saksan jälkeen) ja teen osalta kolmanneksi heti Kiinan ja Venäjän jälkeen.

Kuva2. Asahi-olutta

Japanissakaan ei toki tarvitse tyytyä huuhtomaan janoaan ja lievittämään levottomuuttaan teen tai kahvin voimin. Saisiko olla luumuviini/-likööri umeshua (10–15 %), riisiviini sakea (15–17 %), tai kenties jopa riisiviina shōchūa (25–35 %)? Olutta löytyy myös useamman paikallisen tuotemerkin alta: esimerkiksi Asahi (kuva 2), Yebisu, Kirin, Sapporo. Kampai eli kippis!

Alkoholinkulutuksen osalta uskottavan tilastotiedon esittäminen on monimutkaista muun muassa siksi että vaihtelevat verotuskäytännöt heijastuvat tuontimääriin, erityisesti Euroopassa, jossa ”viinanhakumatkat” ovat helppoja ja tullirajoitukset eivät ole heti vastassa. Mutta ehkä tilastot kykenevät kuitenkin antamaan suuntaviivoja siitä, miten japanilainen ja suomalainen alkoholinkulutus suhteutuvat toisiinsa.

Suomella on Japanissakin kyseenalainen maine maana, jossa alkoholia kuluu reilusti. Eipä sitä oikein voi kieltäkään. Japanilaisten oma alkoholinkulutus puolestaan on ”kaksitasoista”. Toisaalta japanilaiset eivät kestä alkoholia kovin paljon ja alkoholittomia juomavaihtoehtoja on baareissa hyvin tarjolla, ruokakaupoista löytyy minikokoisia oluita, mutta erityisesti japanilaisilla bisnesmiehillä on myös satunnaista taipumusta ”juoda itsensä pöydän alle” ja yritysmaailmassa harrastetaan kosteita illanviettoja ja yhteisiä juomisjuhlia. Kun pomo käskee juomaan, on vaikea kieltäytyä.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan puhtaaksi alkoholiksi muutettuna Suomessa alkoholia kulutetaan hieman alle 10 litraa vuodessa per asukas. Eniten Suomessa juodaan olutta, toiseksi eniten vahvoja, viiniä juodaan yhä vähemmän kuin edellä mainittuja.

OECD-maiden välillä tehty vertailu kertoo, että Japanissa puhtaaksi alkoholiksi muunnettuna alkoholin kokonaiskulutus on 7,3 litraa vuodessa henkilöä kohden. Kovin tuoretta tietoa japanilaisten alkoholimieltymyksistä ei tähän hätään löytynyt, mutta vuonna 2004 julkaistun WHO:n raportin mukaan Japanissa suosituin alkoholijuomien ryhmä olisi väkevät, olut toisena ja viini kolmantena. Jos kaduilla näkyvästä baarimainonnasta voi jotain päätellä, viski näyttäisi olevan yksi japanilaisten suosikkijuomista.

Baareista puheen ollen, baarin astuminen on kuin aikamatka vuoteen 2005. Muistaako joku vielä, kun illanvietosta kotiin palatessa vaatteisiin oli ehtinyt tarttua niin voimakas tupakankäry, että kostyymi oli eristettävä esim. parvekkeelle? Japanissa näin voi yhä käydä.

Kuva3. Tupakkaa automaatista

Tupakointi on tapa, johon Japanissa suhtaudutaan eri tavalla kuin mihin Suomessa on totuttu. Kadulla tupakointi on kiellettyä, mutta sen sijaan joissain sisätiloissa, kuten baareissa ja jopa ruokaravintoloissa käryttely on usein sallittua. Suomessa olemme tottuneet myös siihen, että tupakan myyntiä säädellään ja rajoitetaan voimakkaasti, viimeisimpänä muutoksena tupakkaa myydään vain ”tiskin alta”, eli esillä niitä ei myyjä saa enää pitää. Japanissa askinsa voi ostaa kadunkulman automaateista (kuva 3) siinä missä vesipullon.

Ja kyllähän se ero suhtautumisessa näkyy myös tilastoissa. Japanissa poltetaan vuodessa keskimäärin 1841 savuketta per henkilö, tupakoijia on miehistä 40 prosentti ja naisista noin 10 prosenttia. Suomessa savukkeita kuluu vuodessa 671 per henkilö, prosentuaalisesti tupakointi on jakaantunut naisten ja miesten välillä tasaisemmin. Suomalaismiehistä 28 prosenttia ja naisista 22 prosenttia tupakoi. (Lähde: Tobacco atlas)

Vaikka Japanissa tupakointi on jossain mielessä hyväksytympää kuin Suomessa, puhe terveydestä ja tupakoinnin paheellisuudesta on samaa. Japanilaiset tietävät haitoista ja tuntevat riskit. Tupakoinnin lopettamiseen suhtaudutaan samalla ylpeydellä kuin meillä Suomessa.

Lopuksi kunnioittavat terveiset yhdelle yli 50 tupakointivuoden jälkeen lopettaneelle.

*Tämän kirjoituksen taustalla soi Scandinavian Music Groupin Mustana, maidolla, kylmänä, kuumana ja kirjoittamista siivitti yksi cafe latte (tall size).

Osa 5: Koko kehon kulttuuria

Osa 5: Koko kehon kulttuuria

#keho #hyvinvointi #rentoutuminen #urheilu

Sotšin talviolympialaisten sijoitukset on laskettu ja mitalit juhlittu. Menestystä japanilaisille ja suomalaisille kertyi kisoissa lähes yhtä paljon, sillä mitalitaulukkoon maat sijoittuivat peräkkäin. Molemmat maat keräsivät mitalisijoja mm. alppilajeissa ja jäällä. Siinä missä suomalaisia ilahdutti pronssimitali miesten jääkiekosta, japanilaiset juhlivat miesten taitoluistelukultaa. Väitän, että nämä erilaiset tavat esiintyä jäällä kertovat suomalaisista ja japanilaisista enemmänkin – liikunnasta, kehosta ja hyvinvoinnin ylläpitämisestä.

Naispuolinen ystäväni Kiotossa kysyi, mitä ajattelen japanilaisista miehistä. Ensimmäinen ajatukseni liittyi miesten kokoon. Japanissa useimmat miehet ovat melko siroja, mitään kaksimetrisiä lihaskimppuja ei näy. Keskusteluamme sivukorvalla kuunnellut japanilaismies halusi kuitenkin korostaa, että kyllä Japanissakin miehet ovat voimakkaita. Varmasti, ainakin jos heitä vertaa hentoihin japanilaisnaisiin.

Pidän itseäni keskimittaisena ja muutenkin melko normaalikokoisena suomalaisnaisena. Kuitenkin Japanissa minulla on vaikeuksia ahtautua bussissa kahdenistuttavalle penkille jonkun viereen ja vaateostosten tekeminen on poikkeuksellisen hankalaa, sillä joko vaatteet puristavat käsivarsista tai lahkeista ja hihoista puuttuu mittaa ainakin viisi senttiä. Avuliaat – ja sirot –  myyjät kuitenkin haluavat aina, että asiakas sovittaa vaatetta, vaikka näen jo kaukaa, ettei isoinkaan tarjolla oleva koko voi mitenkään olla sopiva.

Anu Valtonen on tutkinut kokoon liittyviä kulttuuria merkityksiä ja ruumisnormistoa, jota tuotetaan myös palvelukohtaamisissa. Valtosen tutkimuksessa tarkastellaan pienuuden tuottamista ”normaalista” poikkeavana, mutta yhtä lailla suurikokoisuus tulee tuotetuksi arkisissa kohtaamisissa. Vääränkokoisuuden kokemus on itselleni uusi; sen myötä olenkin kiinnittänyt huomiota siihen, missä suhteellista kokoa tulee tuotetuksi.

Toki Japanissakin on erikokoisia ihmisiä, mutta esimerkiksi ylipainoisia ihmisiä on hyvin vähän. Osittain pientä kokoa ja ylipainoisten vähäistä määrää selittänee ruokavalio, annoskoot ja tietenkin perintötekijät.  Mutta jotenkin japanilaistenkin on silti pidettävä huolta kunnostaan. Japanilaisen sanonnan mukaan kehosta on pidettävä huolta, jotta pystyy tekemään töitä. Koska työ on pitkään ollut japanilaisessa yhteiskunnassa erityisen arvostettua, on työssä jaksaminen myös luonteva motivaatio itsestä huolehtimiseen. Mutta jos suurin osa päivästä vietetään töissä, miten japanilaiset ehtivät huolehtia itsestään? Suomessa kiireen ja stressin sanotaan lihottavan; suuri työmäärä liitetäänkin meillä yleensä huonoon yleiskuntoon.

Viime vuonna keskusteltiin paljon istumisen vaarallisuudesta. Useissa tutkimuksissa todettiin, että nykyihminen, erityisesti toimistotyöläinen, istuu liian suuren osan päivästään (ks. aiheesta esim. YLE uutinen 14.1.2013). Keskustelu sai myös minut miettimään omia työn tekemisen tapoja ja asentoja, joskin niitä on ollut melko vaikea muuttaa. Japanissa toimistotyötä tehdään paljon, varsinkin Tokio on varsinainen salariimanien muurahaispesä. Kiotossa yliopistolla hyödynnetään nykyteknologiaa tutkimustyössä, mutta uudet ja hienot laitteetkaan eivät toistaiseksi ole mullistaneet työn tekemisen asentoja.

Ilmeisesti japanilaiset eivät kuitenkaan saa töissä istumisesta tarpeekseen, sillä esimerkiksi julkisessa kylpylässä (sento) suihkut ovat niin matalalla, että peseytyminen tapahtuu pienellä jakkaralla istuen. Omat polvet ovat kaikessa japanilaisessa kyykistelyssä välillä kovilla, mutta paikallisilla – edes ikäihmisillä – ei ole mitään ongelmia ponnistaa ylös lattianrajasta. Oma kankeus lienee siis vain harjoituksen puutetta.

Välihuomautuksena kerrottakoon, että sento oli muutenkin kiinnostava kokemus hyvinvointia tuottavasta tilasta. Läpikotaisen itsensä kuuramisen jälkeen pääsi lillumaan lämpimään tai kylmään veteen ja niiden lisäksi sai kokeilla hassusti pistelevää sähkökylpyä. Kylpylässä oli jopa suomalaiselle riittävän lämmin ja kostea sauna, vaikka löylyä ei päässytkään heittämään. Sen sijaan pleksiseinän läpi sai katsella televisiota, tuolloin juuri olympialaisia.

Sento-kylpylässä ei kuitenkaan päässyt uimaan missään urheilumielessä. Uimahallin löytäminen Kiotosta on osoittautunut melko vaikeaksi, enkä vielä ole päässyt vettä kauhomaan. Kuntosaleja ja -keskuksia uima-altaineenkin toki on kaupungissa jonkin verran, mutta kuten Suomessakin, edellytetään niissä usein jäsenyyttä, jonka maksaminen on jo melkoinen sijoitus.

Kuva1. Viikonlopun jalkapallotreenit

Tavallisten ihmisten arkiliikuntaa ovat luonnollisesti pyöräily ja kävely. Suosittuina harrastuslajeina näyttäytyvät juokseminen ja lenkkeily. Urheiluliikkeissä, joita ei mitenkään valtavan paljon ole, näytetään myyvän pääasiassa juoksutarvikkeita. Kiotossa on myös useita urheilukenttiä, jotka täyttyvät varsinkin viikonloppuisin baseballin, tenniksen ja jalkapallon pelaajista (kuva1). Esimerkiksi keisarillisen puiston alueella on useampikin urheilukenttä, joilla etenkin nuoret pojat pelaavat eri lajeja. Toisaalta kovin monet muut lajit eivät ole julkisesti nähtäviä. Olosuhteet rajaavat talvilajit kiotolaisten harrastuksista, mutta muuten eri lajeja harrastettaneen täälläkin varsin monipuolisesti, ”ulkopuolisen” silmin urheilulajien kirjoa on oikeastaan aika vaikea arvioida. Perinteisiä talviurheilulajeja ei Kiotossa kuitenkaan juuri pääse harrastamaan. Liikuntaharrastusten olosuhteista kertoo se, että helmikuussa, samaan aikaan talviolympialaisten kanssa, Kiotossa juostiin maraton. Osallistujia kisassa oli yli 14 000.

Maratonista päästäänkin takaisin kilpaurheilun maailmaan. Japanissa on vältytty suurilta doping-kohuilta ja sitä pidettiin yhtenä Japanin valttikorttina Tokion kesäolympialaisten 2020 saamisen kannalta. Ihan putipuhtaita japanilaisetkaan eivät silti ole, muun muassa viime kesänä japanilaismaratoonari joutui kilpailukieltoon kiellettyjenaineiden käytön takia.

Suomessa dopingista on kohuttu niin kilpa- kuin kuntourheilunkin tiimoilta (ks. esim. Uusi Suomi 6.3.2014 ja HS 13.2.2014). Nuorisotutkimusseurassa on tutkittu dopingin käyttäjiä ja todettiin, että heidät voidaan ryhmitellä neljään käyttäjäryhmän ideaalityyppiin: 1) voimailijat ja harrasteliikkujat, joille aineiden käyttö yksi osa kurinalaista harjoittelua, 2) kehoprojektin toteuttajat, joille ulkonäköihanteiden tavoittelu on tärkeää (harrastekehonrakentajat ja ”rantaleijonat”), 3) ammatillisen pääoman kasvattajat (esim. fyysistä voimaa tarvitsevat turvallisuus- ja rakennusalan työntekijät sekä ulkonäköammatissa toimivat), 4) alamaailma ja rikolliset piirit. (ks. myös YLE uutinen 16.4.2012)

Japanissa en ole kohdannut kehonrakentajia, enkä perinteisiä sumo-painijoitakaan. Kansainvälisessä vyötärönmittavertailussa japanilaismiehet näyttäytyvät varsin solakoina. Japanilaisista ulkonäkoihanteista kertoo myös keskimääräinen painoindeksi, joka alle 60-vuotiaiden japanilaisnaisten osalta on jatkanut laskuaan, vaikka muualla maailmassa kehitys on ollut toisensuuntaista. Kun muu maailma lihoo, japanilaisnaiset laihtuvat. Painoindeksien kehitystä tarkasteltaessa jopa japanilaismiehet ovat keskimäärin ”kasvavassa iässä”. Silti laihuuden ihannointi ei ole täällä vain joku nuorten tyttöjen juttu, The Washington Post -lehden mukaan myös 70-vuotias japanilaisnainen, jonka painindeksi on 19.9, voi pitää itseään lihavana. Valitettavasti Japanissakin laihdutusintoilulla on kääntöpuolensa; laihuuden ihannointiin liittynee lähes erottamattomasti syömishäiriöiden ongelma – niin myös Japanissa (ks. esim. Pike & Borovoy 2004).

Japani on monestakin syystä turvalliselta tuntuva maa, yksi syy siihen lienee juuri tämä kokoasia. Päätä lyhyempiä japanilaismiehiä ei voi kuvailla ainakaan uhkaaviksi. Lihaksikkuus ei ehkä ole Japanissa ihannoitua, mutta on väitetty, että japanilaisnaisten ihannemies olisi keskimittaista japanilaismiestä pidempi. Tiedä häntä, täällä pieni on kaunista ja kauneus voimaa arvokkaampaa – ainakin perinteisessä japanilaisessa estetiikassa.

* tämän kirjoituksen laatimisen aikana on sekä lenkkeilty että tehty toivottamia vaateostosyrityksiä.

Osa 4: Jätevuoria Japanissa?

Osa 4: Jätevuoria Japanissa?

#jätehuolto #lajittelu #kierrätys #ruokahävikki

Vuorten ympäröimän Kioton kadut ovat lähes hämmentävän tahrattomia, jos niitä alkaa verrata suomalaisia katuja ”pilaavaan” loskaan/hiekoitukseen/katupölyyn. Aina jossain joku lakaisee ruusunterälehtiä kadulta tai polttaa rikkaruohoja kivipuutarhassa. Varsinaisia roskia kaduilla ei näy juuri lainkaan ja Kioto näyttäytyy pääasiassa siistinä kaupunkina. Mutta kasvaako jossain kaupungin ulkopuolella valtava jätevuori? Roskat ja niistä eroon pääseminen on hyvin jokapäiväinen asia. Se on saanut pohtimaan kysymyksiä kuluttajan hiljaisesta tiedosta, arjen käytännöistä ja ympäristöasioista.

Tällaisena kierrätyshippina ja lajitteluintoilijana oli kova paikka kohdata asuntolan kaksi roska-astiaa, joista suurempi on tarkoitettu sekajätteelle tai pienempi kierrätettävälle jätteelle eli PET- ja lasipulloille sekä alumiinitölkeille, jotka Suomessa ovat siis pantillisia. Esimerkiksi biojätettä ei erikseen kerätä. Toiveikkaana olen kuitenkin kerännyt sivuun myös metallit, lasipurkit ja kartongit. Jospa niille sittenkin löytyisi vielä paikka…

Kierrätystaitoja on opetettu jo peruskoulusta lähtien, ja asiasta kiinnostuneena olen myöhemminkin tunnollisesti opetellut päivittyviä ohjeita ja käytäntöjä, jotta materiaalit saataisiin parhaalla mahdollisella tavalla uusiokäyttöön. Lajittelua helpottavat parannukset tulevat kuitenkin tarpeeseen ja ennen lähtöäni tänne olikin ilahduttavaa, kun lasin ja metallin keräysastiatilmestyivät myös omaan taloyhtiöön Helsingissä. Täällä on kuitenkin saanut huomata, ettei kierrätysosaaminenkaan ole yleistettävissä, vaan paikalliset säännöt rajaavat omien lajittelutaitojen hyödyllisyyttä.

Oletan, että Japanissa jätehuollon järjestämisen täytyy olla haastavaa. Tiiviisti asutuissa kaupungissa jätettä syntyy luonnollisesti paljon jo väkimääränkin takia, mutta lisäksi täällä myydään paljon annospakattuja ruokia, juomapulloja ja -tölkkejä myyviä automaatteja on joka kadunkulmassa ja tuotteet ovat lähtökohtaisesti huolellisesti, eli moninkertaisesti, pakattuja. Roskakorit täyttyvät nopeasti erilaisista muovi- ja paperikääreistä.

Yön aikana katujen varsille kasvaa sinisin verkoin peiteltyjä, keltaisten sekajätepussin kekoja (kuva1), jotka kerätään aamun aikana. Asukkaille tavanomaisen kotitalousjätteen hävittäminen on helppoa, mutta kaupungilla yksittäisestä roskasta eroon pääseminen ei ole ollenkaan niin yksinkertaista, sillä yleisiä roskiksia ei näy, vaikka kuinka sellaista etsisi tyhjä kahvimuki kädessään korttelitolkulla. Sen sijaan kierrätettäville pulloille ja tölkeille löytyy astia jokaisen juoma-automaatin vierestä (kuva2). Mieleen ehtiikin jo juolahtaa ajatus, pitäisikö roskat vain tiputtaa johonkin ja luottaa siihen, että kyllä tässä kaupungissa joku sen tulee siitä siivoamaan, mutta katuun maalatut roskaamiskiellot muistuttavat, ettei se ole hyvä idea.

Kuva1. Kadulta kerättäviä roskapusseja

Kuva 2. Juoma-automaatti ja keräysastia pulloille/ tölkeille

Yliopistolla minulla kesti hetken ymmärtää, ettei työhuoneessamme käy siivoojaa, vaan roskakori on käytävä itse tyhjentämässä käytävän suurempiin jäteastioihin. Muutenkin huone kaipaisi järjestämistä, mutta niin taitaa olla jokaisessa tutkijankammiossa. Yliopistolla sentään on jonkinlaiset mahdollisuudet lajitella jätteitä. Tölkkien ja pullojen lisäksi poltettava jäte erotellaan palamattomasta jätteestä.

Tilastot kertovat, että Suomessakin jätteiden lajittelussa olisi yhä parantamisen varaa. Biojätteen lajittelusta puhutaan paljon, mutta sen erottelee kuitenkin vain hieman yli puolet kotitalouksista. Prosentit eivät kuitenkaan kerro kaikkea. Biojätteen määrän kannalta olennainen kysymys liittyy ruokahävikin määrään. Kunnioittavatko japanilaiset sanontaansa siitä, kuinka jokaisessa riisinjyvässä on seitsemän jumalaa? Haaskattaisiinko Japanissa vähemmän ruokaa?

Ruokahävikkiä on tutkittu Suomessa hiljattain MTT:n toimesta (Foodspill-tutkimuksesta tiiviisti täällä, koko raportti luettavissa täällä). Henkilöä kohden laskettuna ruokahävikki Suomessa on noin 20–30 kilogrammaa vuodessa ja kaikesta syömäkelpoisesta ruuasta haaskataan 10–15 prosenttia. Se on paljon ja jokainen kilo on liikaa. Mutta globaalisti tarkasteltuna ongelma on vielä isompi.  Esimerkiksi Japanissa roskiin päätyy jopa 40 prosenttia ruuasta (IMechE-raportti 2013). Uutisoinnissa selitykseksi on esitetty muun muassa japanilaisten vaativuutta. Maailmanlaajuisesti noin kolmannes ruuasta päätyy roskiin (FAO-raportti 2011), joten ainoastaan japanilaiset eivät ole vaativia ruokaostoksilla.

Ruokahävikki liittyy edelleen myös ilmastonmuutokseen ja maailman nälkä- ja köyhyysongelmiin, joten isojen asioiden äärellä ollaan. Globaalisti esimerkiksi FAO on tarttunut epäkohtaan strategisin toimenpitein (Save Food -kampanja). Paikallisemmin Japanissa on ratkaisuja etsivää kansalaistoimintaa, kuten Second harvest-järjestö, joka kannustaa ruokajätteen vähentämiseen. Vaikka ongelmat ja uhat ovat valtavia, on tavallaan lohdullista, että yksinkertaisillakin teoilla voi ainakin periaatteessa auttaa. Oman jääkaapin tyhjentämisestä voi ainakin aloittaa.

Jätteiden määrän vähentäminen on yksi keino ratkoa niihin liittyviä ongelmia. Toisena olennaisena keinona on jätteiden hyötykäyttö, jota on kehitetty niin Suomessa kuin Japanissakin. Teknologiset innovaatiot mahdollistavat esimerkiksi jätteiden hyödyntämisen polttoaineena. Kenties eri keinoja yhdistelemällä voidaan onnistua pienentämään jäteongelmia. Japanissa muutama vuosi sitten säädetty laki ruokajätteen kierrättämisestä on osoittautunut menestykseksi ja kerrotaan, että 82 prosenttia ruokajätteestä hyödynnettäisiin uusiokäytössä 

Palataan lopuksi isoista kysymyksistä takaisin arkitodellisuuteen:

Kuva 3. Lajitteluastioita ruokakaupassa

Mehu- ja maitotölkeille löytyi paikka, kierrätysastia löytyi ruokakaupan edestä (kuva 3), paikka olisi myös muovisille munakennoille ja valmisaterioiden aluslevyille. Tosin kartonkitölkkien kierrättäminen meni silti ensin väärin, koska olin suomalaisittain runtannut huuhdellut ja kuivatut tölkit sisäkkäin, enkä leikannut niitä avonaisiksi kartonkilevyiksi… Siispä palasin takaisin kotiin roskien kanssa askartelemaan (kuva4).

Kuva4. Tölkkiaskartelua

*Tämän merkinnän kirjoitusaikana imuroin kahdesti ja vein aivan liian monta roskapussia. 

Osa 3: ”Kaupungissa pyörä on paras liikenneväline, eikä pysäköinnistä ole huolta”

Osa 3: ”Kaupungissa pyörä on paras liikenneväline, eikä pysäköinnistä ole huolta”

#kaupunkipyöräily #liikennesäännöt #pyöräilykulttuuri 

Myönnän heti alkuun, etten ole pyöräillyt kovin monessa maassa. Niistä muutamista maista, joissa lajia on tullut kokeiltua, Tanska on tähän asti tehnyt suurimman vaikutuksen. Kööpenhaminassa pyöräily oli varsin sujuvaa ja miellyttävää, sillä pyörätiet olivat selkeästi merkittyjä ja liikenneratkaisuissa oli huomioitu pyöräilijät. Myös pyöräilijät huomioivat toisensa selkein käsimerkein. Kiotossa on toisin, vaikka polkupyörä onkin suosittu liikkumisväline. Täällä pyöräilyssä vallitsevat ns. viidakon lait.

Saavuttuani Kiotoon, pelasin varman päälle ja otin jalankulkijana liikennesäännöt vakavasti. En halunnut joutua vaikeuksiin sen takia, että kävelin päin punaisia. Olin vakuuttunut, että järjestyksen ja kunnioituksen maana, Japanissa noudatettaisiin kuuliaisesti järjestystä ylläpitäviä liikennesääntöjä. Kun päätin hankkia itselleni kaksipyöräisen menopelin, otin ensin selvää pyöräilyn säännöistä.

Pyöräilyn keskeisiä sääntöjä:

• aja tien vasemmalla puolella
• noudata liikennevaloja ja -merkkejä
• käytä pimeällä valoa
• sateenvarjon käyttö pyöräillessä on kielletty
• humalassa pyöräily on kielletty
• lasten on käytettävä kypärää

Vasemmanpuoleinen liikenne vaatii omien refleksien ja ajattelun mukauttamista, mutta muuten pyöräily vaikutti ”helpolta”. Paikallisia tarkkaillessani opin jo jalkamiehen roolissa, että täälläkin liikennevalot ovat jalankulkijalle ohjeelliset. Pyöräilijänä opin, että mitään sääntöjä ei noudateta. Enkä ole ainoa, joka on kiinnittänyt huomiota tähän ristiriitaan.

Jos sataa, lähes kaikilla pyöräilijöillä on suuri sateenvarjo suojanaan (video1).Itse olen outo goretex-varusteissani (kuva1).

video 1. Pyöräilijä ja sateenvarjo.

kuva1. työmatkapyöräilyä kaatosateessa

Jalkakäytävällä pyöräillään käytännössä kaikkialla. Ainoastaan ydinkeskustan vilkkailla kaduilla se on huono idea. Yleisesti ottaen pyörällä ajetaan oikeastaan missä tahansa, missä vain on tilaa, tarvittaessa esimerkiksi keskellä vastaantulevaa autokaistaa. Pyöräteitä ei ole lukuun ottamatta risteysalueille merkittyjä pyöräkaistoja, eikä niitäkään viivoja kunnioiteta (video 2.).

video 2. kadunylitys

Kypärää ei käytetä. Eikä niitä aina näe pyöräilevillä lapsillakaan. Aikuisella olen nähnyt kypärän kolme kertaa. Toisaalta kaupungissa ei myöskään pyöräillä kovin tosissaan. Hurjaa vauhtia kiitäviä ”vauhtipyöräilijöitä” ei vilahtele trikoissaan ohi, vaan polkupyörien satulat on säädetty alas, ns. pappa-asentoon ja esimerkiksi mustassa puvussa on hyvä pyöräillä leppoisaa vauhtia töihin. Kiotossa talvipyöräily ei vaadi erikoisvarustelua, eikä pyöräily muutenkaan näyttäydy välineurheiluna.

kuva 2. Yliopiston pyöräparkki.

Valon käyttäminen lienee parhaiten noudatettu sääntö. Tätä selittänevät valoratsiat. Eräänä iltana näin, miten pimeät pyörät pysäytettiin ratsiassa yliopistokampuksen kulmalla. Se olikin otollinen paikka, sillä yliopistolla pyörärivit ovat loputtomia. Omalle menopelille on toisinaan vaikea löytää paikkaa (kuva2).

Pysäköinti ei olekaan aina helppoa – edes polkupyörälle. Väärinpysäköityjä polkupyöriä kerätään kaupungilla pois päivittäin. Polkupyörän ostajan on rekisteröitävä polkupyöränsä (rekisteröintimaksu 500 jeniä). Varkaustapausten lisäksi rekisteröinnistä on apua pyörän löytämisessä silloin, kun pyörä on siivottu kaupungin toimesta. Jos pysäköintipaikastaan on epävarma, on mahdollista käyttää polkupyörien pysäköintihalleja. Pysäköinti hallissa maksaa 150 jeniä/päivä.

Jos polkupyörän pysäköintikin on vaivalloista, autosta on Kiotossa vain haittaa. Näin ainakin väitetään, siitä ei toistaiseksi ole omaa kokemusta. Kadut ovat kapeita ja pysäköintitilaa on vähän. Ei ole harvinaista, että polkupyörällä kuljetettaisiin kahta lasta tai vaikkapa koiria. Yhdelle on tilaa edessä ja toiselle takana (kuva 3).

kuva 3. koirien ulkoiluttaja

Siitä huolimatta, että pyöräily on Kiotossa ”villiä”, olen edelleen sitä mieltä, että se on myös helppoa. Liikenteen sujuvuuden kannalta Kiotoa voi pitää omanlaisena kaupunkipyöräilyn malliesimerkkinä.

Helsingissä pyöräily ei ole helppoa, vaan polkupyörä on provokaatio. Pyöräily on tunteita kuumentava puheenaihe, josta on mahdotonta sanoa mitään niin, ettei joku ärsyyntyisi. Pyöräilijänä liikkuva kaupunkilainen on usein väärässä: hän saa usein kuulla liikkuvansa väärällä nopeudella, väärässä paikassa. Palaute on suoraa, välitöntä, eikä aina täysin asiallista. Pyöräilijät ovat uhkaavia ja ärsyttäviä jo olemassaolonsa takia. Ärsyttävimmästä pyöräilijätyypistä ihan äänestettiin hiljattain Helsingin sanomien Nyt-liitteessä.

Japanissa pyöräily on yksinkertaisesti käytännöllisesti ja sen mukaan siihen myös suhtaudutaan (ks. Guardianin artikkeli). Toimivat liikennejärjestelyt helpottavat elämää, mutta ilmankin voi pärjätä hyvin. Tarvitaan vain suvaitsevaisuutta, joustavuutta ja mukautumiskykyä. Kunnioitetaan liikenteessä toinen toisiamme, eikä sokeasti lakeja ja sääntöjä.

kuva 4. oma menopeli

*tätä merkintää kirjoittaessa pyöräilin yliopiston ja asunnon välistä 3 kilometrin matkaa ja kuuntelin Queenin Bicycle race -kappaletta.

Osa 2: Sähköä ilmassa, pisaroita meressä

Kuva 1. Sähkölinjoja katukuvassa.

Osa 2: Sähköä ilmassa, pisaroita meressä

#sähkö #energiapolitiikka #energiankulutus #vedenkulutus

Tällä kertaa kirjoituksessa ihmetellään vettä ja energiaa. Vaikka Japani onkin saarivaltio, Kiotossa merta ei näy. Kaupunkia halkova Kamogava-joki ja sen uomassa virtaavat vesimassat keräävät kuitenkin katseita. Monille joki onkin Kioton kaunein paikka. Kaupunkimaisemaa hallitsee myös toinen voima: sähkö. Sähköjohdot kulkevat Kiotossa ilmassa katujen yllä risteillen, sähköä ei ole piilotettu maan alle kaapeleihin (kuva 1). Niiden läsnäolo muistuttaakin siitä, kuinka riippuvainen elämäntapamme onkaan energiasta.

Kuva 2. Pistorasia.

Matkustaessa on tapana selvittää muutamia asioita kohdemaasta ennen lähtöä. Sähköverkko ja vesijohtoveden juomakelpoisuus kuuluvat ainakin oman listani kärkeen. Japanissa tarvitsee muuntajan, koska paikallinen sähköverkossa jännite on 100 V (kuva 2). Vesijohtovesi on puhdasta juotavaksi, joskaan se ei maistu kovin hyvältä ja ”puhdistettua” vettä on saatavilla ruokakauppojen vesiautomaateista. Japanissa raportoidaan myös radioaktiivisuusmittausten tuloksista säännöllisesti. Hieman pidemmällä matkalla on otettava selvää myös muista asioista, kuten pyykipesusta.

Vietettyäni Kiotossa reilun viikon koitti aika pestä ensimmäisen kerran pyykkiä. Lähdin rohkeasti tutustumaan alakerran kolikkopesukoneisiin. Ensin kummastelin pesukonetta, jossa ei ollut valittavana erilaisia ohjelmia tai lämpötiloja. Ymmärsin, että tällä koneella pestään pyykit jääkylmässä vedessä. Mielessä kuohahti, olenhan oppinut, että ”kunnon” pyykinpesu vaatii oikeat pesulämpötilat, kuten Marttaliittokin hiljattain huomautti. Latasin koneen, mutta aloin pohtia vaihtoehtojani vastaisen varalle: kannanko ensi kerralla pyykit parin korttelin päässä näkemääni itsepesulaan, tutustuisinko Kioton palveluihin viemällä vaatteeni johonkin kaupungin lukuisista pesuloista vai ryhdynkö nyrkkipyykille? Pikaisen selvitystyön jälkeen tiesin jo, ettei tämä kylmässä vedessä pyykkääminen suinkaan rajoitu tähän taloon, vaan on ihan tavallinen tapa pestä vaatteet Japanissa. Tuskinpa pyykkien pesulaan viemisestäkään olisi siis apua.

Kuva 3. Infoa asukkaille.

No, onhan se niinkin, että a) energia tulisi säästää ja b) pyykinpesu kuumissa lämpötiloissa kuluttaa paljon energiaa. Täällä asuntolan seinillä muistutetaan (kuva 3) Kioton ilmastosopimuksen nimissä, että energiantuhlausta olisi vältettävä. Kiotossa kun ollaan, niin ilmastosopimuksesta lienee ihan luontevaa huomauttaa. Sopimus tiedetään toki Suomessakin, mutta pitikö minunkin tehdä jotain? Sopimuksessa asetetut tavoitteet eivät juuri yksilön arkea ole muuttaneet, vai onko joku eri mieltä?

Energia-asioista ja uhkaavasta ilmastonmuutoksesta on puhuttu niin kauan kuin muistan. Mutta sanoista on ollut pitkä matka tekoihin. Japanissa energiakysymyksiin on herätty uudelleen Fukushiman ydinvoimalaonnettomuuden myötä vuonna 2011. Tällä hetkellä Japanin kaikki ydinvoimalat ovat poissa käytöstä turvallisuustarkastusten vuoksi. Voimaloiden uudelleenkäynnistämisestä kuitenkin keskustellaan. Japani on riippuvainen tuontienergiasta, mutta kuluneella viikolla on uutisoitu myös mahdollisuuksista viedä ydinvoimateknologiaa Intiaan. Energiatarpeeseen vastaaminen ja muut energiakysymykset ovatkin keskeisiä nykyisen pääministerin ajamassa talouspolitiikassa (abenomics), jonka tarkoituksena on saada Japanin talous uuteen nousuun.

Mutta millainen on Japanin energiantarve? Energiankulutusta on vaikea verrata maittain, vaikka keskityttäisiinkin vain yksityiseen, kuluttajien energiankulutukseen. Jos Suomi ja Japani asetetaan vertailuun, on ensinnäkin huomioitava, että Japanissa asuu lähes 127 miljoonaa ihmistä, Suomessa ei edes 5,5 miljoonaa (lähde: worldpopulationreview.com). Pinta-alaltaan maat ovat kuitenkin lähes samankokoisia. Ainakin tällä Kiotossa asutaan pienissä asunnoissa ja kaupungin maa-ala on käytetty tehokkaasti asumiseen.

Myös ilmasto vaikuttaa olennaisesti energiankulutukseen.  Suomalaisia piinaavat tälläkin hetkellä kireät pakkaset, täällä Kiotossa näin tammikuussakin lämpötila painuu pakkasen puolelle vain yöaikaan. Pohjoisella Hokkaidon saarella on toki huomattavasti kylmempää, mutta eteläisellä Okinawalla puolestaan lämpimämpää. Lämpimästä talvisäästä huolimatta kiotolaisasunnoissa lämpö ei juurikaan pysy kovin hyvin seinien sisäpuolella, vaan ilmastointi (kuva 4) tai muu lämmitys saa tuottaa lämpöä lähes jatkuvasti, jotta asunto pysyy elinkelpoisissa lämpötiloissa. Voi tosin olla, että olen Suomessa tottunut liiankin lämpimiin asuntoihin. Suomessa talot on oikeastaan pakko eristää hyvin, ja tällöin isossakin omakotitalossa lämpö pysyy myös kovalla pakkasella talon sisällä.

Kuva 4. Lämpöpuhallin.

Kolmas kysymys liittyy siihen, mitä energiankulutusta mitataan. Kodin sähkölaskuihin vaikuttaa esimerkiksi, ostetaanko ruoka yleensä valmiina vai valmistetaanko se kotona? Valmistetaanko ruokaa kaasu- vai sähköliedellä? Pestäänkö pyykit kotona? Ja hiukan laajennettuna voidaan tarkastella myös muita elintapoja: liikutaanko bensiini- vai sähkökäyttöisillä autoilla, vaiko kenties polkupyörällä? Omien havaintojeni perusteella Japanissa syödään paljon ulkona tai ostetaan kaupasta valmisruokia, usein syödään myös kypsentämätöntä ruokaa, joten sikälikin energiaa kuluu vähemmän. Ainakin omassa asunnossani on käytössä ainoastaan kaasuliesi. Pyykinpesuun ei tosiaan kuluteta paljonkaan energiaa, eikä kodeissa juurikaan ole omia koneita. Sähkö- ja hybridiautot ovat yleisiä, mutta Kioto on myös pyöräilykaupunki.

Lopulta kuluttajana on todella vaikea arvioida omaa energiankulutustaan. Kuluneella viikolla Suomessa Helsingin sanomat uutisoi, että kaikkiin kotitalouksiin on asennettu etäluettavat sähkömittarit.

Tämä on hieno edistysaskel, mutta edelleen oman kulutuksen seuraaminen vaatii kuluttajalta erillistä aktiivisuutta: on mentävä internet-sivustolle tarkistamaan omat lukemat. Väitänkin, että energiankulutuksen vähentämisen ongelma on arjen käytännöissä. Emme tiedosta kuluttavamme energiaa. Kuluttaessamme rahaa ja aikaa, olemme melko tietoisia kulutuksestamme, rahan kuluminen voi ollakin hämärtynyt suomalaisessa virtuaalirahan ja korttiyhteiskunnassa (Japani on edelleen käteisyhteiskunta). Ajan kulua arvioimme katsomalla kelloa monta kertaa päivässä ja samalla arvioimme, mitä ehdimme tehdä. Myös rahapussiin vilkaisu (tai pankkitilin saldon tarkistaminen nettipankista) kertoo, mihin on varaa. Mutta paljonko meillä on päivittäin energiaa käytössä? Loputtomasti.  Sähköä tulee pistorasiasta, energia ei näyttäydy niukkana resurssina. Kuluttajan on mahdotonta arvioida, paljonko energiaa säästyikään, kun kävin suihkussa kaksi minuuttia nopeammin kuin eilen? Voiko nyt laittaa jouluvalot päälle?  Vaikea sanoa. Energiamittarit tarvittaisiinkin näkyville paikoille, laskurit jokaiseen valokatkaisijaan ja muihin laitteisiin.

Loppukevennykseksi vielä hieman WC-kulttuuria.

Kuva 5. WC-toimintoja

Japanissa käyneet tietänevätkin, että japanilaiseen WC-kulttuuriin liittyy muutamia veteen ja energiankulutukseen liittyviä erikoisuuksia. Esimerkiksi hotelleissa tai tavarataloissa voi hyvinkin päästä asioimaan japanilaisessa ”luksus-WC:ssä”, jossa pääsee tutustumaan lämmitettyyn istuinrenkaaseen, automatisoituihin toimintoihin sekä ”ohjauspaneeliin” (kuva 5), josta esimerkiksi häveliäämmät voivat valita erilaisia asiointinsa ajan soitettavia taustaääniä. Toinen äärimmäisyys näin naispuolisen näkökulmasta ovat japanilaiset "kyykkyvessat" (kuva 6), jotka julkisilla paikoilla ovatkin varmasti hygieenisempi vaihtoehto kuin tavalliset istuttavat WC:t, mutta ne vaativat myös omia taitoja. Riku Rantala ylisti hiljattain kolumnissaan näiden japanilaisten luksusvessojen automatiikkaa. Itse pidin pitkään näitä eri toimintoja, kuten WC:n lämmitettyä istuinrengasta, energiaa tuhlailevina turhuuksina. Edelleenkään en osaa arvioida toimintojen energiavaikutuksia, mutta olen oppinut arvostamaan sitä lämmitettyä istuinta paikoissa, joissa wc-tiloja ei lämmitetä lainkaan – kuten yliopistolla.

Kuva 6. Japanilainen "kyykkyvessa"

Ehkä voisimme oppia energiatehokkuutta toisiltamme puolin ja toisin.

*tätä merkintää kirjoittaessa, verkkovirtaa kuluttivat tietokone, kaksi lamppua, ilmankostutin sekä ilmastointi. Lisäksi patteri-/akkuvirtaa söivät matkapuhelin, lämpömittari ja herätyskello.

Osa 1: Mitä tänään syödään? Kotiruokaa ja kuppiloita Kiotossa

Osa 1: Mitä tänään syödään? Kotiruokaa ja kuppiloita Kiotossa

#ruoka #Japani #palvelukäsikirjoitus

Japanilainen ruokakulttuuri on mammuttimainen aihe, josta voisi kirjoittaa loputtomasti. Ruokaan ja syömiseen liittyy useita arkisia käytäntöjä. Ruokakulttuuri aistitaan kokonaisvaltaisesti: se näkyy, tuoksuu, maistuu ja kuuluu. Sitä ei voi olla kokematta – eikä kommentoimatta.

Kuva 1. Iltapalaa kotioloissa:
riisikolmio ja savukalaa

Ensimmäisen Kioton viikon aikana huomioni on keskittynyt ns. perusasioihin: asumiseen, liikkumiseen ja ennen kaikkea ruokaan. Kuten tunnettua, japanilainen ruoka eroaa huomattavasti siitä, mihin me länsimaissa olemme tottuneet. Koska japanilaisesta ruuasta monelle tulee varmaankin ensimmäisenä mieleen sushi, tiedämme, että esimerkiksi merilevää hyödynnetään japanilaisessa keittiössä. Ymmärrettävästä syystä saarivaltion ruokapöydässä merkittävä rooli on erilaisilla merenelävillä: kaloilla, katkaravuilla, simpukoilla sekä levillä.

Toisena japanilaisen keittiön kulmakivenä voidaan pitää riisiä. Myös täältä, heikohkosti varustellun asuntoni keittiöstä, löytyy riisikeitin. Riisi on toki tuttu lisäke, mutta Japanissa riisiä syödään monessa muussakin muodossa. Siitä tehdään oikeastaan kaikkea, mitä kuvitella saattaa, kuten sipsejä ja leipää – sekä tietenkin juomapuolella riisiviiniä, sakea. Nyt kun tuli otettua puheeksi myös juomat, en voi olla ottamatta esille vihreää teetä. Kunnioitetulle vihreälle teelle, o-challe, on innovoitu useita käyttötarkoituksia. Vihreitä ruokia tulee vastaan usein ja useimmiten syy löytyy teestä. Jauhettua matcha-teetä käytetään mm. leivonnaisissa ja makeisissa, soba-nuudeleissa sekä monissa muissa ruokalajeissa.

Ruokaostosten tekeminen Japanissa on tottumattomalle haastavaa useastakin syystä. Ruokakaupan löytäminen ei kuitenkaan ole vaikeaa, pieniä lähikappoja sijaitsee lähes joka korttelissa, eikä isompaakaan myymälää joudu pitkään haeskelemaan.  Ostoksilla käymisen haasteet liittyvät lähinnä kieleen, ruoka-aineiden tuntemattomuuteen ja omaan osaamattomuuteen valmistaa niitä, sekä kaupassa asioimisen käytäntöihin eli palvelukäsikirjoitukseen.

HeViosastolla etsin alkuun katseellani hedelmäpusseja ja vaakoja. Yleensä hedelmiä näytetään kuitenkin myytävän kappalehintaan, mikä tekee hintojen vertailusta vaikeaa. ”Hienommissa” kaupoissa leipäosasto voi olla erillinen leipomo kaupan sisällä, jossa myös toimitaan kuin leipomossa, eli tuotteet valitaan pihdeillä tarjottimelle ja maksetaan erilliselle kassalle, jossa myyjä pakkaa tuotteet pusseihin. Sen sijaan pienemmissä kaupoissa, joissa omaa leipomoa ei ole, leipätarjonta on heikkoa. Tarjolla on oikeastaan vain vitivalkoisia paahtoleipäviipaleita, jotka eivät tällaiselle ruisleivän purijalle maistu.

Kuva 2. Mainosvideo pyörii

Vaikka japanilaiset ovat melko pidättyväisiä ja kaupungillakin on väenpaljoudesta huolimatta aika rauhallista, kaupoissa aistiärsykkeitä riittää. ”Hienommissa” kaupoissa on usein paljon henkilökuntaa. Myyjät kailottavat kaiken aikaa jotain kovaan ääneen. Oletettavasti he mainostavat osastonsa tuotteita ja kenties kertovat päivän tarjouksista. Astetta ”rahvaanomaisemmassakin” myymälässä saattaa silti tulla vastaan kakofoninen äänimaisema, kun joka ikisen hyllynpäädyssä pyöri pienellä näytöllä tai televisioruudulla jokin mainosvideo (kuva1).

Kuva 3. Väriä hyllyssä.

Myös pakkaukset kilpailevat asiakkaan huomiosta näyttävästi värein, kuvin ja isoin tekstein (kuva2).
Osaamatta kunnolla japanilaista kirjoitusta, joutuu tuotteita kuitenkin tarkastelemaan pitkän aikaa, ennen kuin tietää, mitä missäkin paketissa on. Eikä silloinkaan yleensä voi olla täysin varma. Ripaus rohkeutta ja kokeilunhalua on otettava joka kauppareissulle mukaan.

Kuva 4. Lähikaupan kalatiskillä

Pidän itseäni suhteellisen kokeneena kokkaajana, mutta täällä tulee kaupanhyllyllä koettua avuttomia hetkiä. Mikä on tämä yrtti? Sieni? Kala? Onko tässä paketissa juustoa vai tofua? Toki tuttujakin elintarvikkeita on tarjolla, ja niitä on mahdollista löytää huolellisesti etsimällä. Mutta eikö pitäisi elää maassa maan tavalla, syödä lähiruokaa ja hyödyntää kaikkia upeita paikallisia raaka-aineita. Vaan kun en tiedä, miten. Vaikka vihannesosastollakin tulee vastaan monia tuntemattomia yrttejä, juureksia ja sieniä, kalaosasto on aivan oma lukunsa (kuva 4). Pienissäkin kaupoissa on valittavana lukuisia erilaisia kaloja pienistä ankeriasvauvoista valtaviin mustekaloihin. Kun pohdin kalaosastolla, miten mikäkin kala kannattaisi valmistaa, hiipii mieleen ajatus, että helpompaa olisi vain mennä ravintolaan syömään. Vai olisiko sittenkään?

Sama juttu kuin ruokakauppojen kanssa: ravintoloita on Kiotossa paljon. Myös länsimaista ruokaa löytää suhteellisen helposti: katukuvassa näkyy sekä kansainvälisesti tunnettuja että paikallisia pizzerioita ja hampurilaisravintoloita. Ulospäin vaatimattoman näköisiä japanilaisia ravintoloita saattaa ensin olla vaikea huomata, mutta varsinkin hieman vilkkaammissa kortteleissa näitä paikkoja on lähes vieri vieressä. Voi olla hankalaa tietää, onko paikka avoinna ja millaista ruokaa he tarjoavat. Aukiolosta kertoo oven edessä oleva verho siten, että verhon ollessa alhaalla, paikka on auki. Sen sijaan tarjottavasta ruuasta ei välttämättä ota yhtä helposti selvää. Ei ole mitenkään itsestään selvää, että ravintoloissa olisi englanninkielistä ruokalistaa tai kieltä puhuvaa tarjoilijaa. Tähän pulmaan vastaavat joissain paikoissa ravintolan näyteikkunaan asetetut yksityiskohtaiset, muoviset malliannokset, joiden avulla ruoasta saa ehkä paremminkin selvää kuin listasta lukemalla. Yhteisen kielen puuttuessa tilauksen voi tehdä myös tällaista annosta osoittamalla. Ruokaa tulee (kuva5).

Kuva 5. Tempura-tarjotin

Suomessakin hampurilaisravintolassa ja fine dining -ravintolassa käyttäydytään eri lailla, mutta tuntuu siltä, että Japanissa ruokapaikkojen skaala on vielä laajempi, eikä ravintoloissa käyttäytyminen siten ole aina ihan yksinkertaista. Ei ole tavatonta, että asiakasta pyydetään riisumaan kenkänsä ennen ravintolasaliin ohjaamista. Ruuan tilaaminen voidaan toteuttaa usealla eri tavalla. Esimerkiksi Kioton aseman ramen-ravintoloissa on maksettava ja valittava ateria automaatista, ravintolan ulkopuolella. Ravintolaan sisään astuttaessa maksettua tilausta merkitsevät kupongit ojennetaan tarjoilijalle. Izakaya-ravintolan pöydässä puolestaan saattaa olla kosketusnäytöllinen menu, josta asiakas tekee tilaukset suoraan keittiöön.

Tutkimuksen (s. 8) mukaan kommunikointi japanilaisissa sushi-ravintoloissa voi olla hyvinkin erilaista. ”Helpoissa” ravintoloissa käytetään esimerkiksi liukuhihnoja, josta asiakas voi poimia annoksensa ja kunkin annoksen hinnasta viestivät värikoodatut lautaset. Ateria maksetaan pöytään kertyneiden lautasten perusteella. ”Vaikeammissa” ravintoloissa ei ole käytössä minkäänlaisia ruokalistoja ja tarjonta vaihtuu päivittäin. Näissä paikoissa asiakkaan on kommunikoitava henkilökunnan kanssa enemmän, jotta kulloinenkin tarjonta selviää. Mutta kielitaidottomana näihin paikkoihin ei taida olla mitään asiaa ilman paikallisten seuraa.

Kohti uusia makuja!

*tämän kirjoituksen ruokatauolla nautin pannupaistettua tonnikalaa perunoiden, valkosipuliparsan ja avokadopyreen kera